Nyyti tuli eläinkaupasta. Melko kokemattomina rottailijoina meilläkin oli jo silloin haisu, ettei eläinkauppa ole lemmikinostopaikka laisinkaan, mutta tärisevä ja päätään pohjakuivikkeeseen piilotteleva rotta ei päästänyt irti. Se pelkäsi kaikkea. Myös sisarusrottia. Kysyin, että eikö se kannattaisi lopettaa. Pelkäsin, että joku lapsi ostaa sen ja niin lapsi kuin rotta kokevat karvaan pettymyksen. Eivät olleet kiinnostuneet. Hain Nyytin samana päivänä kotiin.
Nykyään tiedän, että tuin silloin ajattelemattomasti tukkurottien tuotantoa ja myyntiä, mutta tämä päivitys ei nyt keskity siihen vaan Nyytiin.
Nyytin kynsi oli vääntynyt ja roikkui melkein irti. Käytin tärisevän ja pelokkaan rotan lääkärissä. Kynsi revittiin irti ja rotta tutkittiin korvista hännänhuippuun. Kotiin päästyä alkoi totutus. Parissa päivässä Nyyti ei enää tärissyt ja tunkenut päätään pohjiin. Ihmiset olivat kuitenkin vähän pelottavia. Viikossa se tottui minuun ja Tatuun, mutta avokämmeniä Nyyti pelkäsi henkensä edestä ja saattoi jopa lirauttaa välillä nähdessään sellaisen lähestyvän. Se ei koskaan oppinut nauttimaan käsittelystä samalla tavalla kuin meidän toiset rotat.
Nyytistä tuli pian pieni iloinen rottavauva, ja vietiin se silloiseen rottaporukkaan, jota vieläkin ajattelen jollain tavoin meidän "ydinlaumana". Marceline oli kukkona sillä tunkiolla, Lotta piti kakkospaikkaa ja lunkit Tirlittan ja Fiona lauman peräpäätä. Marceline otti pelokkaan Nyytin siipiensä suojaan, ja monesti keittiössä ja sohvalla meni makoilemaan kyljelleen Nyytin viereen ja antoi sen möngerellä päällään. Muut katsoivat ja perääntyivät. Muistan edelleen, miten oudolta Marcelinen näkymätön valta näytti.
Pian Nyyti jo nukkui Marcelinen vieressä ja kohta perässä tuli loppulauma. Nyyti tosin keksi, että silloisen häkin pinnaväleistä pääsee karkaamaan, ja riekkui monena yönä milloin minun sängyssäni, milloin kirjahyllyssä ja kiipesipä se aina keittiön kahvoja pöydälle. Kerran Nyyti putosi likoamassa olevaan paistinpannuun ja huusi kuin sumusireeni. Nyyti keksi paljon kujeita muutenkin ja juoksupyötä oli Nyytin ehdoton lemppari. Se pyöritti sitä uskollisesti joka ilta ja yö.
Muistan, kun kerran kotiin tultuani löysin häkistä aneemisen ja huojuvan Nyytin veriroiskeiden kera. Sen häntään oli revennyt haava jostain. En tiedä vieläkään, puriko Nyytiä joku vai tunaroiko se itsekseen. Kävin häkin läpi enkö löytänyt paikkaa, missä häntä olisi repeytynyt auki. Nostin Nyytin syliini ja aloin puhdistaa haavaa. Nyytin karvat nousivat pystyyn ja sen pää retkahti velttona sivulle. Luulin että no nyt se kuoli verenhukkaan, voi apua. En tiennyt mitä tehdä, joten kauhuissani käänsin rotan ylösalaisin, koska nostetaanhan ihmisilläkin jalat ylös. Nyyti virkosi salamana. Vieläkin naurattaa ja kauhistuttaa tämä yli vuoden takainen tapahtuma.
Nyyti pysyi koko ikänsä lauman pahnanpohjimmaisena Fionan seurassa. Puolen vuoden jälkeen Nyytille tuli leikkikaveriksi Tilda, eikä kukaan isoista enää hermostunut niin paljon pikkuiselle harmaalle Nyytille, kun oli joku jonka kanssa purkaa energiaa. Nyyti seurasi Tildaa aluksi joka paikkaan. Katselin eräänä iltana, kun Tilda tuskastuneena yritti karistaa Nyytiä perästään ja etsiä rauhallista nukkumapaikkaa, kun Nyyti taas teki kaikkensa päästäkseen kerälle Tildan viereen.
Marcelinen kuoltua Lotta otti ohjat, mutta Nyyti muuttui jo silloin hieman epävarmemmaksi. Marceline oli ollut alfa, johon epävarma nuori rotta oli ilmeisesti leimaantunut tai kokenut perusturvalliseksi. Papu ja Ulpukka saapuivat laumaan, ja Papu otti Nyytin silmätikukseen joksikin aikaa. Nyytin käytös muuttui entistä aremmaksi. Lotta kuoli viime syksynä, ja Nyytistä tuli Papun valtaan nousun myötä melko arka. Eihän se koskaan ole hirveästi sylissä viihtynyt sitten vauva-aikojensa, mutta se kävi vielä vähemmälle.
Nyytilläkin alkoi olla jo ikää. Tammikuussa se oli puolitoista vuotias ja kulku alkoi hidastua. Pian myös turkki alkoi ohentua. Epäilimme, että se parturoi itseään stressiinsä. Näin pian takajalkojen eräänä päivänä lipsahtavan, ja sanoin heti että pian on Nyytin aika mennä. Ja niin olikin. Tatun kotona on uusien vauvojen häkki odottamassa, mutta Nyyti ei näitä kahta tulokasta koskaan kohdannut. Säästimme sen uusien rottien stressiltä. Nyyti sai tänään matkata Tilda seuranaan viimeiselle reissulle. Vain Tilda palasi kotiin.
Itkin katkerasti kun Nyyti kuoli. Olin luullut, että se olisi jotenkin helpompaa, kun Nyyti piti aina tietyn viimeisen etäisyyden, enkä koskaan ollut sen kanssa niin varma kuin muiden, että mitä siellä pään sisällä liikkuu. Nyyti kuitenkin oli aina kiltti, raksutti iloisesti kun silitti korvan takaa ja joskus ryömi huiviin nukkumaan niin kuin pienenä. Kyllähän sellaisia muistoja itkee.
Mutta nyt me emme enää kysy, kuka lohduttaisi Nyytiä. Me lohdutimme parhaamme mukaan ja uskon, että Nyytillä oli meidän kanssamme hyvä elämä. Emme enempää ainakaan olisi osanneet antaa.
Tässä kuvia Nyytin matkasta. Se tuli niin pitkälle onnettomasta ja pelokkaasta pienestä rotasta!
Hei hei Nyyti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti