tiistai 27. syyskuuta 2016

Kesän loppu on rotta-äidin voima

Blogi päätyi olemaan kesän tauolla. Tosin ei kovin suunnitellulla tauolla. Kesätyöt imivät allekirjoittaneesta rotta-äidistä voimat aivan täysin. Syyskuussa yliopisto piti pyöräyttää taas käyntiin teatterihommien ohella ja kaiken keskellä sekä minä että Tatu ramppasimme kolme viikkoa putkeen neljän päivän settejä Äköslompolossa teatterihommissa.

Joo silloin blogi ehkä voi olla hetken lomalla suunnittelemattomastikin.

Mutta nyt on kesätyöt loppu, teatterin avajaiset takana, kurssisuunnitelmat vireillä. Nyt jaksaa taas kirjoittaa ja kuvata meidänkin tyttölauman arkea.

Arki on tosin muuttunut huimasti. Viisi on vähentynyt kolmeen. Se on ehkä myös yksi syy, miksi kirjoittaminen jo valmiiksi väsyneenä tuntui melko nihkeältä. Muistokirjoitukset ovat surkuja. Mutta kaksi hienoa rottaneitoa on poissa ja ansaitsevat omat muistonsa.


Ensin lähti Tilda.

Tilda oli mummoillut jo vähän aikaa ja elokuussa vauhti hidastui entisestään. Kankea Tilpu meni hiljaa huonompaan kuntoon ja Helsingin reissusta palatessamme veimme Tildan eläinlääkäriin. Sen lonkasta löytyi hurja paise, joka tyhjennettiin (minä en katsonut hyy) ja palasimme kotiin. Antibiooteista huolimatta paise täyttyi uudestaan ja seuraksi syntyi myös kasvain. Ei ruvettu pitkittämään vääjäämätöntä. Tilda sai lähteä vielä melko iloisena ja reippaana.

Tildan lähtö otti todella koville ja itkin kuin putous. Tilda oli meidän toinen eläinkaupparottanen ja toinen yhteinen rotta Nyytin jälkeen. Tilda hurmasi minut nappisilmillään joskus kuivikkeenhakureissulla ja sisäisen äänen vastusteluista huolimatta iskin rahat tiskiin. Tildan oli vain pakko tulla meille. Sen kyljessä oli suloinen kauneuspilkku.

Se oli pienenä pörröpäinen ärripurri, jota piti kesytellä ja maanitella viikon verran. Korvatulehduksen myötä jouduimme kuitenkin eläinlääkäriin melko pian ja siellä Tilda nukahti syliini. Sen jälkeen se viihtyi kaikki illat sohvalla minun ja Tatun kainalossa ja nukahteli milloin käsivarrelle ja polvelle ja peittoon. Korvatulehduksen jälkipyykkinä Tildan pää jäi myös vinoon, mikä teki siitä jokseenkin sympaattisen ilmestyksen. Pää kääntyi elämän myötä hiljalleen miltei takaisin suoraan.

Tilda ei pienenä digannut isommista tytöistä ollenkaan ja olisi halunnut nukkua vain ihmisten sängyissä. Lopulta luotto laumaan löytyi, vaikka Fiona purikin Tildaa pyllyyn niin että kiisimme taksilla yöllä eläinlääkärin päivystykseen. Sielläkin Tilda vain reippaili menemään ja selvittiin säikähdyksellä.

Tilda oli viimeinen uusista rotista, joka ehti tutustua Fionaan, vaikkeivat nämä kaksi oikein toimeen tulleetkaan. Siksi pidän Tildaa jollain tavalla osana "alkuperäistä" laumaa, ja Tildan kuolema sai minut tuntemaan uuden lauman syntyneen.

Nyyti ja Tilda olivat aina ystävyksiä. Nyytin sairastuessa ja lopulta kuollessa Tilda alkoi parturoida itseään. Nyytin lähtö oli niin kova pala. Muuten Tilda oli pirteä, iloinen ja ystävällinen. Viimeisenä vuotenaan se myös hiljaa nousi johtajan asemaan kunnes Papu otti pestin. Tilda oli ehkä muutenkin siihen hommaan vähän liian lupsakka. Tilda eli vuoden ja kahdeksan kuukautta.

Tilda oli sellainen rotta, joka tykkäsi istua sylissä, osallistua kaikkeen tekemiseen ja jonka kanssa aamulla meni helposti kymmenenkin minuuttia silitellen silmien välistä Tildan naksutellessa nautiskellen.

On ikävä luottorottaa!


Ja sitten lähti Ulpukka.

Ulpukan nopea romahdus teki pahaa. Tildan poismenoon osattiin valmistautua, mutta Ulpukka alkoi rapistua aivan yhtäkkiä ennen kuin oli edes puolitoista vuotias. Sen kunto huononi, energia tippui ja takajalat alkoivat heiketä. "Kuin se unohtaisi välillä jalkojensa olemassaolon" sanoi rottahoitajamme puhelimessa. Epäilin kasvainta. Kävimme eläinlääkärissä ja saimme satsin samaa tulehduskipulääkettä, millä Tirlittanin jalat aikanaan kokivat ihmeparannuksen. Ulpukankin jalat menivät selvästi parempaan kuntoon. Yhtäkkiä sen kaulaan kuitenkin ilmestyi kasvain, joka vuorokaudessa paisui niin suureksi että varasin välittömästi ajan lopetukselle. Ulpukka etsi häkistä paikkoja, jossa tukea leuka johonkin. Kasvain painoi selvästi ikävästi.

Lopetuspäivän aamuna hakiessani Ulpukkaa häkistä näin sen olevan valkoisen hilsemäisen pölyn peitossa. Arvasin ne välittömästi loisiksi. Ulpukka oli raapinut niskaansa haavan kutinan johdosta. Onneksi kaapissa oli loisten varalle sumute ja sumutin välittömästi joka ikisen rotan. Pakkasin Pavun Ulpukalle seuraksi ja menimme lääkäriin. Ulpukka sai lähteä rauhassa Pavun hoivatessa vieressä. Viimeiset rauhoittavat se nukkui kaulahuivini sisällä minua vasten. Olin raivoissani, kuinka kelju loppuaika Ulpukalle tuli. Olisin halunnut sen voivan lähteä iloisena eikä kutiavana rassukkana. Katsoin mikroskoopilla loista. Se näytti kakunalta.

Kotona tuntui tyhjältä ja tuntui pahalta katsoa pavun ikävää siskoaan kohtaan. Papu ja Ulpukka tulivat meille samalta kasvattajalta, kuin Fiona, Marceline ja Tirlittan. Näistä siskoksista Ulpukka oli pienenä arka ja ujo ja viihtui paidan sisällä lämpimässä. Sillä oli aina tapa häkin avattua tulla ensiksi syliin vähäksi aikaa vain olemaan, ennen kuin lähti omiin leikkeihinsä. Ulpukka osasi kävellä agilityköyden päästä päähän, antaa tassua ja melkein kieriä yhtä hienosti kuin Tilda osasi. Se puuhaili melko paljon omiaan, mutta oli hurjan huomion kipeä. Sillä oli ärsyttävä tapa nykiä vaatteista, kun sillä oli asiaa. Joskus ärähtelin sille kun se haukkasi vaatteen mukana ihoa.

Ulpukka tuli toimeen kaikkien kanssa ja nukkui mielellään porukassa. Sen vatsan tähtimerkki oli hurjan kaunis ja näytti vähän ehkä batmanilta. Ulpukka oli pieni prinsessa, joka ei pitänyt kameralle poseeraamisesta toisin kuin linssilude Tilda.

On ikävä aamuisia sylittelyhetkiä ja poikasajan tuokioita, kun vauva-Ulpukka nukkui paidan sisällä varpaitaan imeksien.


Kuvia pienistä rotta-ihmeistä. Ikävä on suunnaton.