sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Musta

Minulla on taidenäyttely!

RIENAn esityskauden ajan kulttuuritalo Wiljamin aulasta löytyy allekirjoittaneen rotta-aiheinen näyttely, joka kantaa nimeä MUSTA. Ystäväni ja Rienan ohjaaja Mona kysyi, haluaisinko pitää näyttelyn samaan aikaan näytelmän kanssa, kun töiden henki sopii hyvin yhteen näytelmän kanssa. No halusin todellakin.

Rienaa tehdessä koko näyttely meinasi unohtua, mutta sitten päivää ennen ensi-iltaa muistimme että hei, tämäkin piti tehdä. Minä kokosin töitä ja tein yhden uudenkin siinä samana päivänä. Ripustukseen oli aikaa tiukka tunti, mutta ystävien avustuksella sekin saatiin kasaan.

Siinä missä Riena pohdiskelee ihmisen pahuutta ja mikä tekee ihmisestä pahan, pohdiskelee näyttelyni pahan pitämistä ja ennakkoluuloja. Varmaan jokainen rotan omistaja kohtaa ennakkoluuloja lemmikkejään kohtaan. Rotta nähdään usein saastaisena, iljettävänä ja vaarallisenakin. Jotenkin rotan habitus on yksinkertaisesti monelle "paha". Töissäni rotat kuitenkin on tuotu arkipäiväisten asioiden keskelle eloisina ja pehmeinä. Onko pahempi olla kiintynyt lempikahvikuppiin kuin elävään olentoon? Materia on elotonta ja katoaa, mutta elävä eläin muodostaa suhteen omistajaansa. Näyttelyn nimi taas tuli musteesta, mustasta surmast sekä ihmisten värittyneistä ennakkoluuloista kesyrottia kohtaan.

Vieraskirja on jo täyttynyt kannustavista puheenvuoroista. Ihanaa nähdä, että kesyrotilla on sija taiteessa ja sen kautta sellaistenkin ihmisten mielessä, joilla ei ole ollut minkäänlaista suhdetta kesyrottaan.

Näyttelyni MUSTA on nähtävissä Rovaniemellä kulttuuritalo Wiljamin aulassa ajalla 26.2.-19.3.

Tatu teki äkkiä pienen julisteen


Tatu pykäsi myös pikku flaierin

Kahvipavut sekä Strawberry fields

Riippuvat

Sokeria ja Kestit

lauantai 27. helmikuuta 2016

Ensi-iltoja, sormia sekä varpaita

Eilen saatiin kammettua "RIENA" ensi-iltaan Lapin ylioppilasteatterin lavalle. Se oli valtaisa ponnistus, mutta lopputulos tekee allekirjoittaneen onnelliseksi. Esityksen kylkiäisenä allekirjoittaneen rottataide sai myös yllättävää julkisuutta mutta se asia saakoon ihan oman postauksen...

"RIENA" samaten kuin päällä oleva opetusharjoittelu ovat myös syy siihen, miksi postaustahti ei ole hyvästä tahdosta huolimatta pitänyt kiinni jalosta uuden vuoden lupauksesta. Otan ryhtiliikken hopsis hei. Produktion rinnalla on kuitenkin kulkenut pienten Pampulan sekä Milli-Mollin tutustuminen minuun ja Tatuun, uuteen kotiin sekä viimeisimmällä viikolla isoihin rottiin.

Ehdittiin olla jo tosi optimistisia tyttöjen tutustumisesta, kun pahimmaksi epäilty Papu osoittautuikin mukavaksi emännäksi ja leikki kiltisti ja rauhassa sängyllä Pampulan ja Milliksen kanssa. Tilda oli oma itsensä, eikä pahemmin välittänyt koko asiasta. Olin ihan onnesta soikea.

Ulpukka repi kuitenkin pelihousunsa aivan totaalisesti. Milli-Molli rupesi kirkumaan jo nähdessään Ulpukan parin selkäsaunan päästä ja eilisen ensi-illan jälkeen rottia juoksutellessani Ulpukka ja Millis onnistuivat ottamaan yhteen niin että Ulpukan sormi aukesti. Sinänsä tämäkin sormean aukeaminen sopi hyvin yhteen tähän matkaan, jota on kuljettu näytelmän rinnalla. Onhan sielläkin jo leikattu tikkauskuntoon yksi sormi, toinen miltei murrettu ja ohjaajankin jalasta onnistuttiin näytöskauden aikana yksi luu katkaisemaan.

Pienen rotan sormivaurio kuitenkin järkytti minua enemmän kuin kaikki nuo muut yhteensä. Verta tuli melko paljon ja Ulpukka riehui parhaansa mukaan. Tajusin, että meillä ei ole mitään haavapulveria millä tyrehdyttää vuoto. Lopulta puhdistettuamme haavan, laitoimme Ulpukan pikkuboksiin rauhoittumaan kankaille ja siihen vuoto sitten tyrehtyikin heti kun potilas itse ymmärsi lopettaa sormensa anssa riehumisen. Itsellä kuitenkin oli jo vähän itku silmässä pitkän päivän jälkeen.

Muuten tutustuminen on sujunut melko mallikkaasti ja toivomme että parin päivän päästä myös yöt voitaisiin nukkua ilman valvontaa samassa häkissä. Hii.

Naama vastenpyllyä pum pum

Nokkimisjärjestys selväksi

Pusuja

Pikkuisen jännittää Pampulaa Tilda

Minä vain hiiviskelen täällä

Syy siihen miksi Milli-Molli on niin vähissä kuvissa, kun pelkuri olisi halunnut istua vain sylissä koko ajan (ei saanut)

Piiskaa 
Pyllyjuna

Mäki uskalsinpois sylistä

Tatun syliin on taas hyvä tulla turvaan

Tällä minä ajelen

Tilda vahtii pienten yöhäkkiä

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Pampula ja Milli-Molli

Olen itkeskellyt Nyytiä jotenkin ihan ekstrapaljon. Luulen että se johtuu siitä, että on muutenkin väsynyt. Silti hyppäsin eilen autoon ja todella monen lumisen kilometrin ja hämmennyksen ja epävarmuuden jälkeen palasin illalla kotiin boksissa pieni dumbotyttö.

Viikko sitten meille saapui Rovaniemeläisestä omakotitalosta pieni valkea tyttönen, jolla oli henkäyksen ohut harmaa raita selässä. Se oli kuin haalea versio edesmenneestä Lotasta. Pieni rotta oli niin pieni, että epäilin sen olevan edes luovutusiässä. Punnitessa vaaka ei näyttänyt vaadittavaa sataa grammaa, mikä oli kuusiviikkoiselle tytölle ihan liian vähän. Alettiin antaa kunnolla murua rinnan alle ja kipakka pikkurotta alkoi kasvaa silmissä. Tatu nimesi rotan Pampulaksi. Ilmeisesti tällaiset huskystriped tyyppiset pienet on Tatun silmäteriä. Toki tämä ei ole kuvioltaan kyllä ikimaailmassa oikein mitään. On sen verran haalea ilmestys.

Pampula pureksi miettiväisesti ja hellästi ensimmäisenä päivänä meidän sormiamme mutta lopetti sen heti. Siitä tuli olalla ja sylissä viihtyvä pieni, joka on aina valmis vähän herkuttelemaan. Ihana pieni energiapesä.

Limingan kani- ja jyrsijänäyttelystä hain eilen monta viikkoa sitten varatun pikkuystävän Pampulalle. Milli-Molli hyppäsi näyttelyssä matkaan ja jaksoi upeasti monen tunnin matkan. Olimme vasta illalla kotona, ja silti pikkutyttö oli rauhallinen ja iloinen. Pampula oli sitä mieltä, että hän määrää täällä, ja antoi hellät turpaanvetäjäiset Milli-Mollille heti sen saavuttua. Silti jo ennen nukkumaanmenoa kaksi pientä karvapalloa nukkuivat riippumatossa lusikassa. Oi onnea!

Pampula

Milli-Molli

perjantai 12. helmikuuta 2016

Lohdun saanut Nyyti

"Kuka lohduttaisi Nyytiä?" kyseltiin toissakesänä toisiltamme Tatun kanssa olohuoneen sohvalla, kun sylissä nukkui pieni Nyyti rotta.

Nyyti tuli eläinkaupasta. Melko kokemattomina rottailijoina meilläkin oli jo silloin haisu, ettei eläinkauppa ole lemmikinostopaikka laisinkaan, mutta tärisevä ja päätään pohjakuivikkeeseen piilotteleva rotta ei päästänyt irti. Se pelkäsi kaikkea. Myös sisarusrottia. Kysyin, että eikö se kannattaisi lopettaa. Pelkäsin, että joku lapsi ostaa sen ja niin lapsi kuin rotta kokevat karvaan pettymyksen. Eivät olleet kiinnostuneet. Hain Nyytin samana päivänä kotiin.

Nykyään tiedän, että tuin silloin ajattelemattomasti tukkurottien tuotantoa ja myyntiä, mutta tämä päivitys ei nyt keskity siihen vaan Nyytiin.

Nyytin kynsi oli vääntynyt ja roikkui melkein irti. Käytin tärisevän ja pelokkaan rotan lääkärissä. Kynsi revittiin irti ja rotta tutkittiin korvista hännänhuippuun. Kotiin päästyä alkoi totutus. Parissa päivässä Nyyti ei enää tärissyt ja tunkenut päätään pohjiin. Ihmiset olivat kuitenkin vähän pelottavia. Viikossa se tottui minuun ja Tatuun, mutta avokämmeniä Nyyti pelkäsi henkensä edestä ja saattoi jopa lirauttaa välillä nähdessään sellaisen lähestyvän. Se ei koskaan oppinut nauttimaan käsittelystä samalla tavalla kuin meidän toiset rotat.

Nyytistä tuli pian pieni iloinen rottavauva, ja vietiin se silloiseen rottaporukkaan, jota vieläkin ajattelen jollain tavoin meidän "ydinlaumana". Marceline oli kukkona sillä tunkiolla, Lotta piti kakkospaikkaa ja lunkit Tirlittan ja Fiona lauman peräpäätä. Marceline otti pelokkaan Nyytin siipiensä suojaan, ja monesti keittiössä ja sohvalla meni makoilemaan kyljelleen Nyytin viereen ja antoi sen möngerellä päällään. Muut katsoivat ja perääntyivät. Muistan edelleen, miten oudolta Marcelinen näkymätön valta näytti.

Pian Nyyti jo nukkui Marcelinen vieressä ja kohta perässä tuli loppulauma. Nyyti tosin keksi, että silloisen häkin pinnaväleistä pääsee karkaamaan, ja riekkui monena yönä milloin minun sängyssäni, milloin kirjahyllyssä ja kiipesipä se aina keittiön kahvoja pöydälle. Kerran Nyyti putosi likoamassa olevaan paistinpannuun ja huusi kuin sumusireeni. Nyyti keksi paljon kujeita muutenkin ja juoksupyötä oli Nyytin ehdoton lemppari. Se pyöritti sitä uskollisesti joka ilta ja yö.

Muistan, kun kerran kotiin tultuani löysin häkistä aneemisen ja huojuvan Nyytin veriroiskeiden kera. Sen häntään oli revennyt haava jostain. En tiedä vieläkään, puriko Nyytiä joku vai tunaroiko se itsekseen. Kävin häkin läpi enkö löytänyt paikkaa, missä häntä olisi repeytynyt auki. Nostin Nyytin syliini ja aloin puhdistaa haavaa. Nyytin karvat nousivat pystyyn ja sen pää retkahti velttona sivulle. Luulin että no nyt se kuoli verenhukkaan, voi apua. En tiennyt mitä tehdä, joten kauhuissani käänsin rotan ylösalaisin, koska nostetaanhan ihmisilläkin jalat ylös. Nyyti virkosi salamana. Vieläkin naurattaa ja kauhistuttaa tämä yli vuoden takainen tapahtuma.

Nyyti pysyi koko ikänsä lauman pahnanpohjimmaisena Fionan seurassa. Puolen vuoden jälkeen Nyytille tuli leikkikaveriksi Tilda, eikä kukaan isoista enää hermostunut niin paljon pikkuiselle harmaalle Nyytille, kun oli joku jonka kanssa purkaa energiaa. Nyyti seurasi Tildaa aluksi joka paikkaan. Katselin eräänä iltana, kun Tilda tuskastuneena yritti karistaa Nyytiä perästään ja etsiä rauhallista nukkumapaikkaa, kun Nyyti taas teki kaikkensa päästäkseen kerälle Tildan viereen.

Marcelinen kuoltua Lotta otti ohjat, mutta Nyyti muuttui jo silloin hieman epävarmemmaksi. Marceline oli ollut alfa, johon epävarma nuori rotta oli ilmeisesti leimaantunut tai kokenut perusturvalliseksi. Papu ja Ulpukka saapuivat laumaan, ja Papu otti Nyytin silmätikukseen joksikin aikaa. Nyytin käytös muuttui entistä aremmaksi. Lotta kuoli viime syksynä, ja Nyytistä tuli Papun valtaan nousun myötä melko arka. Eihän se koskaan ole hirveästi sylissä viihtynyt sitten vauva-aikojensa, mutta se kävi vielä vähemmälle.

Nyytilläkin alkoi olla jo ikää. Tammikuussa se oli puolitoista vuotias ja kulku alkoi hidastua. Pian myös turkki alkoi ohentua. Epäilimme, että se parturoi itseään stressiinsä. Näin pian takajalkojen eräänä päivänä lipsahtavan, ja sanoin heti että pian on Nyytin aika mennä. Ja niin olikin. Tatun kotona on uusien vauvojen häkki odottamassa, mutta Nyyti ei näitä kahta tulokasta koskaan kohdannut. Säästimme sen uusien rottien stressiltä. Nyyti sai tänään matkata Tilda seuranaan viimeiselle reissulle. Vain Tilda palasi kotiin.

Itkin katkerasti kun Nyyti kuoli. Olin luullut, että se olisi jotenkin helpompaa, kun Nyyti piti aina tietyn viimeisen etäisyyden, enkä koskaan ollut sen kanssa niin varma kuin muiden, että mitä siellä pään sisällä liikkuu. Nyyti kuitenkin oli aina kiltti, raksutti iloisesti kun silitti korvan takaa ja joskus ryömi huiviin nukkumaan niin kuin pienenä. Kyllähän sellaisia muistoja itkee.

Mutta nyt me emme enää kysy, kuka lohduttaisi Nyytiä. Me lohdutimme parhaamme mukaan ja uskon, että Nyytillä oli meidän kanssamme hyvä elämä. Emme enempää ainakaan olisi osanneet antaa.

Tässä kuvia Nyytin matkasta. Se tuli niin pitkälle onnettomasta ja pelokkaasta pienestä rotasta!
















Hei hei Nyyti!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Ikkunasta valoa

Kaamos on hellittänyt otteensa Rovaniemestä, ja rotat ihastelevat sohvan selkänojalla aurinkoa. Laitoin siemeniä ihanan valon kunniaksi. Meille ilmesyi tänään myös sattuman kautta uusi pikkuinen rotta elämäämme, mutta hänestä saa kuvia ja tekstiä kun olen kunnolla tottunut tähän ihanaan järkytykseen että meille tulikin ihan yks kaks uusi vauva taloon! Ikätoveri hänelle saapuu ensi lauantaina. Isoon häkkiin pääsyä saavat kuitenkin odottaa ennen kuin Nyyti on poistunut. Saa vanha rouva viettää viimeiset päivät rauhassa.

Tilda paistattelee hailakkaa kevään valoa

Nyyti-mummo ja Ulpukka maistelevat siemeniä

Ulpukka

Papu. Siskokset Papu ja Ulpukka ovat äärimmäisen samannäköiset.

Pörröinen ystävä Papu

lauantai 6. helmikuuta 2016

Jäähyväislauluja ja tervetulofanfaareja

Me päätimme Tatun kanssa, että ensiviikolla Nyyti-mummo saa lähteä. Vanhuus jo kovin rampauttaa ja turkki varisee, emmekä usko menon tästä enää kohentuvan. Uusi vauva (ja ehkä toinenkin) on tulossa, enkä usko Nyytin enää nauttivan tällaisesta tapahtumasta. Raukka pieni.

En silti osaa olla kovin surullinen. Nyytin alku oli kivikkoinen eikä ollut varmaa, tulisiko siitä onnellista rottaa ensinkään. Kaikki sen elämässä on ollut bonusta. Muistan vieläkin, kuinka Marceline otti sen siipiensä suojaan, kuinka Nyyti karkaili öisin häkistä ja mönki meidän sänkyyn ja miten se kiipeili keittiönpöydälle laatikoston kahvoja.

Nyt se on epävarma mummeli, joka liikkuu kankeasti ja säikähtelee paljon. Sylissä se naksuttaa vieläkin, mutta juoksenneltuaan hetken palaa jo häkkiin väsyneenä ja haluaa olla mieluummin yksin kuin muiden kanssa. Mieluummin irrotamme vähän ennemmin kuin liian myöhään. Turha on odottaa kärsimyksiä.

Mutta meillä on vielä päiviä aikaa ja ne vietämme iloisesti ja herkkujen täyteisesti :)

Nyyti heräilee niskasta