Vuohi

Tänään oli Marcelinen vuoro hypätä pahvilaatikkoon, jonka Tatu pakkasi vilttiin ja putkikassiin. Kohtasimme nykyisen suosikkieläinlääkärimme odotushuoneessa. Oli aika kuulla tuomio kylkeen kasvaneesta mollukasta. Eläinlääkäri tutki ja Marce käyttäytyi arvokkaasti.

"Kasvain. Jos tilastoihin luottaminen niin huonolaatuinen. Emme voi tietää."

Kuulin kyllä mitä sanottiin. Katselin Marcelineä, joka rullasi lääkärinpöydällä vilttiään innokkaasti. Kuulin määkäisyn ja käännuin hoitohuoneeseen päin. Siellä oli liekaan sidottu vuohi, joka katseli minua pää kallellaan. Katsoimme toisiamme silmiin, ja vaikka tiedän ettei vuohella ollut mitään käsitystä sen suuremmista asioista, kuin oma vatsansa, uskoin sen ymmärtävän minua. Vuohi määkäisi uudestaan ja räpäytti suuria silmiään. Käännyin takaisin ja hymähdin Marcelinen pissatessa pöydän kulmalta.

Tietysti se oli kasvain. Mietimme tädin kanssa, että mitäs nyt sitten. Kävimme läpi kaikki vaihtoehdot sekä niiden mahdolliset hyvät ja huonot seuraukset. En itkenyt, olin jo ajatellut asiaa. Me jatkamme elämää ilman leikkausta. Tällä hetkellä elämä on virkeä ja pirteä. Jos asiat muuttuvat, tulemme uudestaan mutta silloinkaan ei leikata.

Olen miettinyt paljon motiiveja omiin päätöksiini. Haluan päättää eläimen parhaaksi, en itseni. Tehtäväni on lemmikin omistajana varmistaa lemmikilleni mahdollisimman hyvä ja onnellinen elämä, ei mahdollisen pitkä elämä. Kun aika tulee, minä jään kaipaamaan, mutta tiedän lemmikkini olleen onnellinen sillä tavalla, kuin pieni jyrsijä vain voi olla.

Saan kai silti vuodattaa yhden kyyneleen? Vain yhden?

Halusin kuvan minusta ja Marcesta, mutta siinähän se yksi kyynel vierähtikin toisen ruvetessa pesemään niskahiuksiani.

Pusi pusi. Lempeä pusumummu.