Fionan takaruumis halvaantui pari päivää sitten. Hiljaa itkien laitoin Fionan upouuteen kantoboksiin ja Marcelinen seuraksi. Ajoimme eläinlääkäriin, missä Fiona oli vuosi sitten saanut antibiootit flunssaan ja parantunut. Hoitopöydällä Fiona säikähti ja ryömi etutassuillaan syliini piiloon. Eläinlääkäri sanoi, että ei hänellä ole mitään millä tämän voi parantaa. Me kyllä tiesimme sen.
Fiona käperti hupparini sisään kainalooni ja säpsähti saadessaan unilääkettä ruiskusta. Siirryimme takakäytävään istumaan. Fiona muuttui pikkuhiljaa uneliaammaksi ja veltommaksi. Se piti kiinni sormestani hennoilla rotan sormillaan. Marceline suki sen korvia ja turkkia ja siirtyi sitten Tatun niskaan. Unilääke ei riittänyt, ja saimme odottaa uuden erän vaikutusta vielä puoli tuntia.
Lopulta Fiona oli veltto kipua tuntematon pieni rotta. Hetken näin sen taas ihan poikasena, kun se nukkui kaulahuivissani häkin siivouksen ajan. Se pelkäsi silloin olla yksin. Kannoin sen toimenpidehuoneeseen ja laskin pöydälle. Pidin Fionaa käsieni välissä, kun viimeisen ruiskun sisältö lipui hiljalleen syrjäyttämään sen jonkin, mikä meitä kaikkia pitää elossa.
Ja sitten Fiona oli kadonnut ja jäljellä oli vain tyhjä kuori. Silitin kuoren pehmeää turkkia. Yhtä pehmeä kuin aina. Punaiset silmät olivat muuttuneet oransseiksi. Jätimme kuoren sinne. Ei meillä ole omaa pihaa, jonne tehdä pieni rotan hauta. Ja jos sen olisi tuhkannut, olisi se ollut jotain enemmän meitä varten kuin Fionaa. "Ei meillä taida olla enää mitään, mitä voisimme antaa Fionalle", kuiskasin. Ja me lähdimme. Fionan kuori saa haudan muiden lemmikkien tomumajojen viereltä.
Minä, Tatu, Marceline ja muut rotat kaipaamme Fionaa. Rotat etsivät Fionaa ja ovat masentuneita. Minä itkeskelen aina välillä siivotessa tai pyykkiä ripustaessa. En arvannut tätä näin rankaksi. Silti tämä vielä tästä ja minä selviän. Muutkin ovat selvinneet.
 |
| Pikku-Fiona |
.JPG) |
| Fiona viimeisenä päivänä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti