maanantai 2. marraskuuta 2015

Mummot poistuvat luotamme

Jatkoaika on lopussa. Tirlittanin takajalkojen väliin on ilmestynyt jatkuvasti kasvava mollukka. Minun silmilläni katsoen se on kasvain eikä paise.

Pohdin viikonlopun ajan että mitä nyt, mitä jos se onkin paise, mitä jos se on se kasvain niin kuin oletan. Päädyin lopulta siihen, että olipa mollukka kasvain tai paise tai mitä tahansa, on parempi viheltää peli poikki Tirlittanin osalta. Se on jo yli puolitoista vuotta, hurjan lihava kaikista dieettikokeiluista huolimatta ja jo raihnainenkin. En usko, että sen elo enää tästä paranee vaan pikemminkin muuttuu kipeäksi ja hankalaksi. Fionasta oppineena päätin siis, etten jää odottamaan kunnon romahdusta vaan torstaina pikku mummeli lähtee viimeiselle reissulle eläinlääkäriin.

Vaikka päätös harmittaa ja itkettää tunnen ja uskon tehneeni oikean ja kypsän päätöksen. Luopuminen on kamalan vaikeaa. Tekisi hirveästi mieli venyttää päätöstä mutta se ei ole reilua lemmikin omistajana.

Eläinlääkäriin samalla reissulla lähtee myös Lotta tarkastuskäynnille. Sen meno on muuttunut yllättäen kahdessa viikossa hitaammaksi ja väsyneeksi. Vanha rouva ei tunne kovinkaan paljon haluja tulla häkistä pois ja ennen niin tarkkaavainen ja pirteä Lotta herää nyt hitaasti ja loikoo paljon. Ruokakaan ei enää uppoa entiseen tapaan. Haluamme tietää, onko kyseessä jokin pöpö jonka voi antibiooteilla kukistaa niin että Lotta virkoaa uudestaan elämään, vai onko vanhuuden peikko vain tullut ja puraissut rautarouvasta terävimmän kärjen. Jos näin on, on jatkoa mietittävä sitten taas tarkkaan Lotan vinkkelistä käsin. Poistuuko hänkin pian keskuudestamme?

Myös Tilda lähtee mukaan kuunnelluttamaan keuhkojaan. En tiedä olenko neuroottinen, mutta korvaa vasten olin sieltä kuulevinani jotain asiaan kuulumatonta. Katsotaan jos sieltä antibiootit tärähtäisivät tiskiin.

Olisipa kiva kirjoittaa jostain mukavammasta. Toivottavasti ensiviikolla meillä on mukavia tarinoita jälleen iloisten kuvien kera.

Punasilmäinen keltainen kaunotar on hän

Rähmäsilmäpulla mummeli. Vanhuus jo paistaa.

2 kommenttia:

  1. On kyllä hämmentävää tuo rottien elinkaari. Vasta tutustuu ja sit joutuuki jo luopumaan. Mut eihän sille mitään voi, niin se vaan menee. Mut kyl se silti hämmentää, kun itse on tottunut ennen kaikkea vanhuksiksi asti terveinä eläviin koiriin, joihin suhdetta rakennetaan sen 10+ vuotta. Tai kani, joka saattaa elää myöskin sen kymmenen vuotta niinku meidän viimeisin kani lapsuuden ajalta. Lähinnä ihmettelen, miten jaksat jatkuvasti tuota luopumista, vaikka ymmärränkin sen että kesyrotat on älykkyytensä kannalta varmaan mielekkäimpiä jyrsijöitä.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tätä on kiroiltu useaan otteeseen, että miksi piti näin lyhytikäiseen otukseen hurahtaa. On silti jotenkin oppinut tässä vaiheessa olemaan ajattelematta sitä lyhyttä elinikää ja elämään niiden kanssa täysillä. Niiden vuorovaikutus on kuitenkin hyvin rikasta tosiaan. Silti se on jotenkin ihan yhtä kamalaa joka kerta tehdä viimeisiä päätöksiä. Saa nähdä kauanko tätä jaksaa mutta toisaalta en osaa enää kuvitella elämää ilman näitä! Kinkkistä!

    VastaaPoista