Don't cry for me Marceline

Kasvain on kasvanut ja kasvanut, kehittänyt itsestään suuremman kuin kantajansa pää ja nyt tänään lopulta lähettänyt etäpesäkkeen, joka näkyy silmiimme uutena mollukkana Marcelinen takajalkojen välissä. On aika viheltää peli poikki.

En jää odottamaan, mitä tuhoja ja vaikeuksia takajalkavälin kasvain voi aiheuttaa pikku rotalle perusarjessa. Emme saaneet täksi päiväksi aikaa, mutta toivottavasti huomenna on aika (ja raha) viedä meidän kuningattaremme eläinlääkäriin, mistä hän saa lähteä kohti ikuisuutta. En usko eläimille olevan omaa pientä taivastaan, mutta kukaan ei saa estää minua leikkimästä niin. Kun itkien katselen Marcelinen pesemässä korviaan kuvittelen, että huomenna se jo leikkii vihreällä nurmikolla Fionan kanssa. Vaikka se ei olisi totta, se on jotain mitä minulta ei voi ottaa pois.

Marceline on edelleen oma itsensä. Se on lauman rottien valtiatar loppuun asti, niin kuin on aina ollutkin. Jälkeensä se jättää neljä rottaa, joiden on ensimmäistä kertaa elämässään oltava ilman johtajaa ja valittava uusi alfa-naaras. En usko, että koskaan tulee toista niin järkevää ja hyvää alfaa kuin Marceline oli, mutta uskon että joku noista luupäistä, luultavasti Lotta, ottaa ajan ja vaiston varassa johtajan roolin ja vastuun. Se on kirjattu niiden luontoon jo äiti-rotan vatsassa. Ne osaavat tehdä sen.

Jälkeen jään myös minä. En koe olevani tästä yhtä hysteerinen kuin Fionan kohdalla, koska Fionan kohdalla en tiennyt, mitä on tulossa. Nyt tiedän. Se tulee olemaan hirveää, mutta olen valmistautunut. Marcelinen lähtiessä hajoaa myös ensimmäinen kokonainen laumamme lopullisesti. Se on toinen ensimmäisistä rotista. Alkaa uusi aikakausi, jossa uudet pienet rotat joskus saapuessaan eivät saakaan tavata enää niitä kahta rottaa, jotka aikanaan opettivat kantapään kautta minulle, millaista on olla lemmikin omistaja. Marceline on ollut tiimiparini johtaessa pikkuista laumaamme. Nyt se lähtee ja minä jään yksin johtoon. Kuka alfa-paikan ottaakaan, joutuu opettelemaan olemaan edelleen silti alapuolellani.

Marcelinen kanssa ei ole aina ollut helppoa. Se ei ollut koskaan sylikissa eikä kokenut mitään tarvetta mielistellä ketään. Se karkaili ja piilotteli kirjahyllyssä pienenä, ja meillä meni Tatun kanssa hermo kymmeniä kertoja. Kovan koulun kanssa Marceline oppi luottamaan ja nauttimaan meistä omistajista. Siitä tuli minulle tärkeä ja tiesin olevani sille tärkeä. Näillä mummeli-päivillään, se usein hyppäsi syliini ja vain istuskeli kylkeäni vasten. Meillä oli kauhean hyvät vuosi ja kaksi kuukautta. En unohda sitä koskaan. Eikä Tatukaan.

Jokaiselle rotalle on päässäni oma laulu, joita laulan niille arjen lomassa. Raihnaalle ja rikkinäiselle Fionalle lauloin aina Beatlesin "Hold your hand". Marcelinelle, valtiattarelle, olen aina laulanut "Don't cry for me Argentina". Niin laulan tänäänkin ja kuten aina, meidän omilla sanoillamme.

Don't cry for me Marceline
The truth is I never left you
All through my wild days
My mad existence
I kept my promisee
Don't keep your distance

päivän tai kaksi olet vielä sylissäni